Kirja-arvio: Hanska & Muhonen – Eläketurma

Uusi sukupolvisopimus on otettava harkintaan

Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on ollut viime aikoina esillä paljon. Tarvetta sille onkin, sillä suuret ikäluokat ovat suurelta osin jääneet eläkkeelle ja hyvinvointivaltion menot kasvavat kovaa vauhtia. 2010-luvulla nopeinta on ollut eläkemenojen kasvu ja 2020-luvulla alkaa kasvaa kiihtyvää vauhtia myös terveydenhuollon ja vanhustenhuollon menot. Näitä hyvinvointivaltion perusasioita on jäämässä rahoittamaan yhä pienemmät ikäluokat, jotka Suomen Pankin arvion mukaan ansaitsevat ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa vähemmän kuin edelliset sukupolvet.

Yhtälö on haastava, eikä sen hoitamista helpota Kimmo Kiljusen eläkealoite, joka auttaa lähinnä hyvätuloisia eläkeläisiä. Tätä ennakoi jo Valtioneuvoston kanslian ikääntymisraportti vuonna 2009: “suuret ikäluokat voisivat estää hyödyllisten uudistusten tekemisen” ja jopa vaatia itselleen parempia etuja. ”Esimerkiksi käy muun muassa tilanne, jossa eläkeläiset saavat kasvavalla poliittisella voimallaan lisättyä eläke-etujaan, vaikkapa palautettua puoliväli-indeksin työeläkkeisiin”

Tähän erittäin ajankohtaiseen problematiikkaan ovat tarttuneet tuoreella näkökulmalla toimittajat Teemu Muhonen ja Jari Hanska kirjassaan Eläketurma – Miksi Suomeen tarvitaan uusi sukupolvisopimus (2016). He avaavat kirjassa suomalaisen työeläkejärjestelmän toimintaa perusteellisesti. Perusvire kirjassa on pessimistinen: työeläkejärjestelmän rahoitus ei ole tasapainossa, nuorten eläkkeet ovat vaarassa ja todennäköinen tie on, että niitä leikataan lisää.

Hanska ja Muhonen tekevät kirjassa muutaman mielenkiintoisen havainnon. Ensinnäkin, työeläkkeet ovat ainoa suomalaisen sosiaaliturvan muoto, jota ei olla leikattu 1990-luvun jälkeen. Jopa kaikista pienimmät eläkkeet, kansaneläkkeet, ovat saaneet hyvinvointivaltion säästöpaineissa osansa. Syy työeläkkeiden koskemattomuudelle löytyy mielenkiintoisesta seikasta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta nimittäin päätti jo 1960-luvulla, että työsuhteessa karttuva eläke on ihmisen omaisuutta. Perustuslaki puolestaan sanoo yksiselitteisesti: “Jokaisen omaisuus on turvattu.” Tämän johdosta perustuslakivaliokunta teki jo vuosikymmeniä ennen nykynuorten syntymää linjauksen, joka siirsi järjestelmän säästöpaineet ainoastaan työelämässä nyt oleville.

Hanskan ja Muhosen huomio on ansiokas ja sitä pitäisi pohtia päätöksenteossa enemmänkin. Perustuslakivaliokunnan tulkinta perustuu siihen, että työeläkejärjestelmä on vakuutusperusteinen. Nähdäkseni samalla logiikalla myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan pitäisi olla ihmisen omaisuutta. Sitä ollaan kuitenkin toistuvasti leikattu ja leikataan jälleen.

Nuoren sukupolven edessä on myös yhä epävarmempi työelämä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Uudenlaiselle sukupolvisopimukselle on tilausta, jotta yhteiskunta pystyy pitämään eläkelupauksen myös nuorille ja luomaan toivoa tulevaan. Tai edes perustelemaan, miksi tällaista järjestelmää kannattaa rahoittaa.

Yhtenä vaihtoehtona kirjoittajat nostavat esiin Ruotsin eläkejarrumallin, joka toimii siten, että jos  säästää tarvitsee, niin säästetään kaikilta työeläkettä saavilta, ei pelkästään työelämässä olevilta. Kansan- ja takuueläkkeisiin ei siinä tarvitse koskea. Eikö se olisi oikeudenmukaista? Vai haluammeko oikeasti yhteiskunnan, jossa suuri osa eläkeläisistä ansaitsee enemmän kuin sairaanhoitaja koskaan?

Related