Maailman hullua vuotta 2016 seuraa Euroopan kohtalon vuosi 2017. Globalisaatio on vastatuulessa, nostalginen nationalismi nostaa päätään ja ihmisoikeusmyönteisiä arvoja haastetaan. Kuluvana vuonna on edessä Euroopan Unionin tulevaisuuden kannalta tärkeitä vaaleja niin Ranskassa, Saksassa, Alankomaissa kuin Italiassakin. Vaalien tulokset määrittävät Euroopan suunnan ja siitä on järkevää olla Suomessakin kiinnostunut.
Suurvaltapolitiikka tekee uutta tuloaan kovaa kyytiä. Niin USA:n, Kiinan kuin Venäjänkin valtionjohdon puheista on helppo päätellä, että jatkossa tullaan nojaamaan yhä vahvemmin valtionjohtajien neuvotteluihin ja valtioiden kahdenvälisiin suhteisiin. Kansainvälinen järjestys ja oikeus saavat väistyä. Tällaisessa maailman tilassa pienille Euroopan maille on sulaa hulluutta toivoa eurooppalaisten instituutioiden heikkenemistä.
Euroopan Unioni on kohdannut monia haasteita. Etelä-Eurooppaa repii taloudellinen ahdinko ja valtavat sosiaaliset ongelmat, terrorismi pitää Eurooppaa varpaillaan, pakolaistilannetta ei olla saatu kunnolla haltuun, pitkä taantuma heikentää hyvinvointia ja populistit lietsovat ihmisiä vihaan. Nationalististen liikkeiden suosion kasvaminen on tehnyt monista poliitikoista varovaisia ja arkoja, vaikka juuri näinä aikoina olisi tilausta suoraselkäisyydelle. Tiedämme mihin nationalismi on pahimmillaan johtanut: sotaan, väkivaltaan, sortoon ja kuolemaan.
Mallia voi katsoa Kanadasta. Arkailun sijaan Pääministeri Justin Trudeau meni syyrialaisia pakolaisia vastaan lentokentälle, toivotti tervetulleeksi Kanadaan ja on maan ja ehkä koko maailman suosituin poliitikko. Hän toimii täysin päinvastoin kuin maailmalla jylläävät populistit: luo toivoa tulevasta, kunnioittaa ihmisoikeuksia ja haluaa rakentaa parempaa tulevaisuutta yhteistyöllä. Trudeaun idea on voimaannuttaa ihmisiä positiivisella viestillä.
Koko Eurooppaa vaivaa akuutti johtajuuden puute. Myös Suomessa on tultu kauas siitä, kun Paavo Lipposen ja Erkki Liikasen johdolla mentiin EU:n ytimiin ja päättäviin pöytiin. Viiden miljoonan Suomi oli 500 miljoonan Euroopassa vahva tekijä. Suomen pitkä linja on ollut olla osa ratkaisua, ei osa ongelmaa. Nyt olemme pakoilleet vastuuta vastustamalla fiksua koko Euroopan laajuista pakolaispolitiikkaa, olleet mukana laittamassa Kreikkaa kontalleen ja keskittyneet puhumaan lähinnä maatalouden kriisistä.
On selvää, että EU on saatava jälleen toimimaan, mikäli haluamme olla aidosti itsenäisiä. Tarvitsemme tiiviimpää talous-, puolustus- ja ulkopolitiikkaa, kuin myös tiiviimpää Pohjoismaista yhteistyötä. Ilman vahvaa EU:a Suomelle jää kumartelijan osa. Etenkin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna juhlin itsenäisyyttä, muistelen historiaamme ja nautin vapaudesta, jonka sotiemme veteraanit meille taistelivat. Kansakunta on aidosti vapaa vain silloin, kun se voi tehdä päätökset itsenäisesti. En kaipaa aikaa, jolloin jouduimme kumartamaan itään.
Nyt jos koskaan Suomen on otettava jälleen roolia kansainvälisessä politikassa. Tässä myös SDP:n on terästäydyttävä. Aikamme haasteet ovat globaaleja, joten ratkaisujenkin on oltava.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä 22.1.2017
