Muuten hiljainen uutiskesä sai juhannuksen jälkeen sisältöä, kun vahvistui, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tulevat kokoustamaan Suomeen. Kokous on kieltämättä iso asia ja harvinainen tapaus Suomessa. Kokouksen lopputulos oli myös varsin odotettu: mitään konkreettista ei sovittu, Trump laukoi tiedotustilaisuudessa hölmöjä harkitsemattomia kommentteja ja Putin vaikutti silminnähden tyytyväiseltä. Se, mistä emme varmaankaan saa tietää, on Putinin ja Trumpin kahdenvälinen yli kahden tunnin tapaaminen ja sen sisältö.
Toivoa sopii, että siellä ei sovittu mistään, mikä lisäisi jännitteitä ja epävakautta maailmassa. Juuri nyt äänenpainot tuntuvat kovenevan maailmanlaajuisesti. Yksi presidentti uhoaa Twitterissä kaikille ja kaikesta, Turkissa pommitetaan omia kansalaisia ja uhkaillaan EU:a pakolaissopimuksen purkamisella ja Syyria on suurvaltapolitiikan pelinappulana. Euroopassa Espanja esti väkivaltaisesti kansalaisiaan äänestämässä Kataloniassa. Unkari ja Puola loukkaavat Euroopan perusarvoja ja vähät välittävät EU-komission ukaaseista. Liian harva puhuu rauhan, vakauden ja yhteistyön puolesta.
Kansainväliset instituutiot ovat olleen rauhan tae, mutta nyt niitä haastetaan. YK on valtavassa uudistuspaineessa ja etenkin Yhdysvallat kyseenalaistaa YK-järjestelmän toimivuutta. Trump uhkasi USA:n erolla Natosta, joskin veti uhkauksensa takaisin. EU:n kehittämisen suunnasta ei tunnu löytyvän yksituumaisuutta, vaikka vain uudistuminen voi ratkaista EU:n haasteita. Jos kansainväliset instituutiot heikkenevät, on edessä paluu aikaan, jossa valtiot ratkovat asioita kahdenvälisesti. Se voi sopia itsevaltaisille suurvaltajohtajille, mutta en usko sen lisäävän globaalisti rauhaa ja vakautta tai olevan pienten valtioiden etu.
Juuri rauhaa ja vakautta tämä maailma tarvitsisi. Sota on pahin tilanne, johon mikään maa voi ajautua. Edellisistä suurimmista taisteluista ei ole Euroopassa paljoakaan aikaa, mutta silti ympäri Eurooppaa osa ihmisistä tuntuu tukevan näitä riitaa kylväviä populisteja. Juuri EU ja kansojen tiiviimpi yhteistyö toi rauhan sotaisalle mantereelle, mutta nyt osalle tärkeämpää tuntuu olevan kuvitelma siitä, että vaikeisiin ongelmiin olisi helppoja ratkaisuja.
Näitä asioita on tullut pohdittua kesän aikana, kun viimeinenkin isovanhemmistani kuoli kesäkuussa. Vaarini oli sitä sukupolvea, joka taisteli Suomen itsenäisyyden puolesta jatkosodassa ja Lapin sodassa. Heitä jäi Ranualle vielä kolme. Olen onnellinen siitä, että osasin kysyä vaarilta myös näistä vaikeammistakin asioista, koska niistä voi oppia ymmärtämään jotain, mitä ei muuten minunlainen 90-luvun lapsi voisi ehkä ymmärtää. Haluan rohkaista kaikkia käymään näitä keskusteluja omien vanhempien tai isovanhempien kanssa jos se on vielä mahdollista.
Euroopalla ei ole varaa historiansa unohtaneiden sukupolveen.
